Kalle Helminen on entinen mainoskuvaaja ja itseoppinut puuseppä. Kallen yrityksen Helmipuun tuotteille on luonteenomaista orgaaniset muodot ja kotimaisen puun suosiminen.
Kenttäsaha verstaan pihalla on aktiivisessa käytössä. Raaka-ainetta Kalle ostaa muun muassa Helsingin kaupungilta. Olet saattanut nähdä esimerkiksi Kaivarin jalavasta tehtyjä tuotteita jotka on sahattu ja valmistettu Helmipuun verstaalla Orivedellä.
Kävimme kuvaajani Jaakon kanssa jututtamassa mestaria sahausten lomassa kevätiltana.
“Kaivarin jalava”-nimitys on näkynyt usein puutuotteissa ja sisustuslehdissä. Miten se syntyi ja mikä sun rooli oli niissä sahauksissa aikanaan?
Se oli ProPuu Ry:n projekti ja mähän olin siinä sahaajan roolissa mukana. Suurin osa niistä 2007 kaadetuista puista on mulla täällä tai jo tuotteina maailmalla. Mutta on sitä puuta jonkun verran Propuun puusepillä myös. Siitä on tehty erilaisia huonekaluja ja projekteja muidenkin toimesta että se nimitys ei oo sillälailla mun oma vaan yhteistyönä syntynyt. Mähän teen Helsingin kaupungin kanssa paljon yhteistyötä puutavaran kanssa, toi kasa tossa pihalla niin se tuli Malmin hautausmaalta. Siinä on vaahteraa pääsääntösesti.
Kuinka paljon sulle asti tulee palautetta Helsingin kaupungin päätöksistä koskien nyt vaikka Mechelininkadun puidenkaatoa?
No Mechelinillä puuthan piti kaataa siks että ennen meni kaks kaistaa tonne ja kaks toiseen suuntaa. Tulevaisuudessa on yks kaista enää molempiin mutta tehdään isot pyörätiet ja uusitaan se ratikkalinja siitä keskeltä. Ei puut kestä sitä – koko katu vedetään auki ja juuret katkee ja se puusto yksinkertasesti kuolee pystyyn. Pitää ymmärtää että puut ei ole ikuisia – varsinkaan keskusta-alueilla. Se että siihen saadaan uudenlaiset kaistoitukset niin tässä tapauksessa se tarkotti sitä että puut lähtee. Helsingin kaupunki tietysti haluaa että niistä puista voidaan saada jotain järkevää sen kaadon jälkeen aikaiseksi. Mä ostan sitä tänne ja teen niistä sit kalusteita ja ne jää sitä kautta elämään.
Miten sulla suunnitteluprosessi etenee? Osa sun tilaustöistähän on enemmän taideteoksia kuin huonekaluja.
“No esimerkiks tää pöytä tässä. Lupasin yhdelle tutulle et teen kirjotuspöydän. Mulla oli semmonen tietty visio tästä jalasta ja sit ku mä tein sen nii totesin että tää menee ihan metsää. Se rakenne oli vaa nii utopistinen et en tiedä saisinko vieläkää tehdä siitä tarpeeks kestävää. Mut siitä synty kuitenki jotain uutta ja vaikka en onnistunu siinä kyseisessä pöydässä niin tässä on siitä paljon elementtejä. Tähän tulee vielä lasikansi, tilaushan oli kolmijalkainen kirjoituspöytä mitä haluttiin.”
Tilauspuusepän työnkuvaan kuuluu monenlaista hommaa itse puusepäntyön lisäksi. Tämä taitaa olla todellisuutta myös kuvatessa 2010-luvulla?
Muistan että 2000-luvun alkupuolella mainostoimistot alkoi haluamaan valokuvista ns. treatmenttejä. Eli tarjouspyyntöön piti liittää A4 jossa annoit tekstimuodossa kuvasta sun omat ideat. Eihän se oo edes sun duuni! Eli käytännössä kuvaaja alkoi toimimaan AD:n sparraajana kun sillä ei ollut ideoita. Tiedän että mulla oli aikanaan vähän vittumaisen kuvaajan maine vaan siksi koska jaksoin vaatia tilaajalta asioita. Joskus mulla oli kohteessa kolmen tonnin sadetusrekka, kolmen tonnin valorekka ja miehistö valmiina niin mainosväki alko vaatimaan mallille erivärisiä vaatteita aamuviideltä. Kelaa, aamuviideltä kun mulla seisoo kuudella tonnilla kalustoa tyhjänpanttina pihassa ja mä oon viikko etukäteen laittanu niille mailiin mallien vaatteet hyväksyttäväks. Sit pitäis alkaa suhaamaan aamuviideltä mallille oranssia paitaa jostain. Kyllä siinä vaiheessa mulla on oikeus vähän hermostua. Pidin kiinni siitä että muut hoitaa myös hommansa jotta myös minä voin hoitaa kunnolla oman työni.
Kuvaaminen on tosi paljon muutakin kun sitä varsinaista kuvaamista. Käytännössä jo silloin kun etsitään lokaatioita mietitään kuvien jälkikäsittelyä. Siinä hallitaan isoa kokonaisuutta vähän samalla lailla kuin kalusteiden tekemisessä, se hyvä kuva muodostuu pienistä detaljeista jotka on kohdillaan.
Teksti: Tuukka Virkkilä
Kuvat: Jaakko Romu